Kerro kaverille

Julkaistu 4.04.2016 kategoriassa Asiakaskokemuksia

Ammatillinen kuntoutuskurssini Vervessä

Ilmoittauduin lokakuussa 2015 kurssille, en niin positiivisin miettein. Mutta pikkuhiljaa hyvä tulee, niin minullakin. Tutustuin näihin nuoriin kurssilaisiin, ja he olivatkin mukavia ja puheliaita. Tulimme juttuun todella hienosti.

Niin alkoi työn etsintä, tai paremmin sanottuna työharjoittelun etsintä. Toiveet eivät vielä tuossakaan vaiheessa olleet kovin korkeat, lähinnä päinvastoin. Harjoittelimme kuinka haastattelutilanteessa käyttäydytään, miten CV kirjoitetaan tai muokataan uudeksi, itseä paremmin myyväksi. Teimme vierailukäyntejä. Teimme lukuisia itsetuntoa lujittavia harjoituksia ja pelejä, mutta ihan alkuun oli tehtävä iso kasa virallisia testejä, jotka minua kaiketi inhottivat eniten. Olihan siinä osioita, jotka tiesin itselleni vaikeiksi ja hankaliksi, ja suoraan sanottuna ylitsepääsemättömiksi. Rauhallisuudella, itselleni tiettyjä mantroja hokemalla, selvisin siitäkin.

Muutamaa puhelua myöhemmin 
kävin kaapelitehtaalla haastattelussa, 
en muuten edes tajunnut jännittää, 
ja siinähän se napsahti työharjoittelupaikka.

Meitä tuettiin Vervessä hienosti, ja vahvoja puoliamme korostettiin, mutta minä en vieläkään kyennyt uskomaan ja luottamaan tulevaisuuteen, enkä työharjoittelupaikan koskaan muuttuvan työpaikaksi, tuetuksi, tai palkkatuetuksi, tai ylipäätänsä yhtään miksikään.

Soittorumba eri työharjoittelupaikkoihin alkoi, ja paljon ehti kännykästä akkua kulua, ennen kuin Johannalla, ammatillisella kuntoutusohjaajallani, välähti. Erja miten olisi Teatterimuseo, sinulle ihan omiaan, rauhallinen, tutkijankammiossa, arkistointihommia. Ja minähän heti soitin, koska teatteri oli aina ollut lähellä sydäntä, ja kaikki taiteet. Muutamaa puhelua myöhemmin kävin kaapelitehtaalla haastattelussa, en muuten edes tajunnut jännittää, ja siinähän se napsahti työharjoittelupaikka huhtikuun alkuun asti.

On pakko myöntää, että tulin toista kertaa Verveen jäädäkseni. Edellisellä kerralla paloi proput aivan täydellisesti ja lähdin ennen kuin kukko kolmasti kiekaisi.

En koskaan uskonut tulevani takaisin 
ja lähteväni voittajana, itseni voittajana.

Työharjoittelua ehti kulua noin helmikuun puoliväliin, kun omaohjaajani Liisa ehdotti työnantajalleni mahdollisuutta palkkatuettuun työsuhteeseen.Työnantajani innostuikin ehdotuksesta, ja pienen odottelun jälkeen hakemus meni TE-toimistoon. Siellä pistettiin vauhtia, ja päätös oli viikossa selvä.

Työnantajani piti työsuoritteestani ja nopeasta oppimisestani ja kaikesta muustakin, joten sekin kaiketi vaikutti asiaan. Minä itse en kyennyt uskomaan millään. Ihan kuin olisi puhuttu eri henkilöstä, ja osittain sama tunne vaivaa edelleen. Olen mennyt rikki, sen myönnän, ja uutta astiaa minusta ei enää tule. Mutta kokoon liimattunakin minulla on vielä mahdollisuus, ja vielä tämän ikäisenäkin. Toivoa on aina, periksi ei pidä koskaan antaa, on mentävä mukaan, vaikka hampaita nirskutellen. Koskaan ei voi tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Hurjaa kärsivällisyyttähän siinä kysytään, sen myönnän.

Nyt sitten on sanottava aika haikeat jäähyväiset Vervelle. He eivät antaneet periksi minun suhteeni, vaikka itse olisin ollut antamassa, monta monituista kertaa. Sisukasta väkeä, ja hauskaa ja fiksua, tänne tulisin vaikka töihin.

Tulevaisuus on nyt sitten vuodeksi eteenpäin 
työntekoa, palkkatuettuna, ja ehkä 
vielä seuraavaksikin, ken tietää?

Tulevaisuus on nyt sitten vuodeksi eteenpäin työntekoa, palkkatuettuna, ja ehkä vielä seuraavaksikin, ken tietää? Niin pitkälle en kuitenkaan jaksa vielä ajatella. Kevät on tullut kaupunkiin, aurinko paistaa, elämä hymyilee ja arki on ihanaa. Ei tosin aina, mutta suurimmaksi osaksi. Nuoria ystäviäni tulee ikävä, mutta onneksi on Facebook olemassa, ja Helsingin lukemattomat ulkokahvilat, varsinkin kesällä.

Erja Kettunen, 4.4.2016

Kerro kaverille

Ota yhteyttä