Aiemmin autonasentajana työskennellyt Timo Luttinen, 48, työskentelee tänä päivänä nuorten parissa lastensuojelulaitoksessa. Hän pitää työstään, jota tekee työkyvyn sallimissa rajoissa osa-aikaisesti. Tie työelämään ja nykyiseen tilanteeseen on ollut kuitenkin pitkä ja vaatinut kärsivällisyyttä.

Vuonna 2006 Timolle sattui työtapaturma autonasentajan työssä, kun auton rengasvanne putosi ylhäältä nosturilta käsivarteen. Käsi meni sijoiltaan ja olkapäähän tuli jänne- ja nivelvaurio ja hermovamma. Tapaturmaa seurasi monta leikkausta ja fysioterapiaa. 

- Lähtökohtana oli, että kyllähän tämä kuntoutuu. Ei käynyt mielessäkään, että autonasentajan ammatti olisi entinen, Timo kertoo alkuvaiheesta.

Puolentoista vuoden päästä tapaturmasta Timo ohjattiin vakuutusyhtiöstä ammatilliseen kuntoutukseen. Tuolloinkin hänen omana suunnitelmanaan oli entiseen työhön palaaminen. Kiputilanne oli kuitenkin erittäin vaikea ja hänet ohjattiin kipupoliklinikalle. Timolla diagnosoitiin krooninen CRPS-kipuoireyhtymä. 

Kipusairauden ymmärtäminen vei aikaa

- Pääsy Raahen sairaalan kipupoliklinikalle oli käänteentekevää. Siitä alkoi lääkkeellinen kivunhoito ja samalla sain tietoa siitä, että mistä tässä kivussa oikein on kysymys. Se oli myös erittäin raskasta aikaa, kun haettiin sopivaa lääkitystä ja mentiin ihan äärirajoille. Samalla piti opetella se oma tapa tulla toimeen kivun kanssa, Timo kuvailee.

- Mulla meni monta vuotta ennen kuin mä ymmärsin, että mitä se kipu tarkoittaa. Ensimmäisten vuosien aikana en pystynyt ottamaan kipulääkäriltä vastaan tietoa kipusairaudesta, sillä lääkinnällinen kivunhoito oli vielä itselläni päällimmäisenä mielessä. Tässä kroonistuneessa kivussa kyse on siitä, että kipu on jäänyt ikään kuin päälle. Nykyään lääketieteessä kivun mekanismit ymmärretään jo paljon paremmin ja kipulääkäreiden määrä on lisääntynyt. Sen myötä tiedetään, että riittävän tehokas kivunhoito trauman alkuvaiheessa on ensiarvoisen tärkeää, jotta kipu ei pääsisi kroonistumaan, Timo kertoo.

Timolla kipu provosoitui pahimmillaan krampeiksi, jotka olivat niin voimakkaita, että ne vaativat sairaalaosastohoitoa, jossa kipulääkärit antoivat kipukierteen katkaisuun nukutus-/botox-hoitoa. Kipu vaikeutti myös nukkumista niin, että pahimpina kipujaksoina hän ei pystynyt nukkumaan viikkokausiin. Etenkin yöaikaan, kun toiset menivät nukkumaan ja talossa oli hiljaista, kiputuntemus voimistui.

Suunta koko ajan kohti työelämää

- Timolla on ollut aina erittäin vaikea kipuongelma. Silti hänellä on ollut koko ajan suunta kohti työelämää, kuntoutussuunnittelija Katja Manousos kertoo. -Kiputilanne on vuosien myötä vaihdellut ja myös ammatillisessa kuntoutuksessa on tämän vuoksi ollut monenlaisia vaiheita. 

Timo näkee ammatillisen kuntoutuksen merkityksen äärettömän tärkeänä. Vaikka oli pitkiä jaksoja, jolloin kiputilanne ei mahdollistanut aktiivista ammatillista kuntoutusta, niin hän on koko ajan tiennyt, että se tuki on siellä taustalla olemassa. - Oli hyvin tärkeää, että oli joku taho, joka tuki siinä päämäärässä kohti työelämää.

Ensimmäisessä työkokeilussa lähdettiin kokeilemaan mahdollisuutta hyödyntää autoalan osaamista varaosamyynnissä. Työssä oleminen pitkästä aikaa tuntui mahtavalta. - Fiilikset oli katossa ja tykkäsin työstä. Ehkä sen vuoksi en osannut ihan tunnistaa omaa sietokykyä ja rajoja, Timo kuvaa. 

Kahden kuukauden päästä tuli pahempi kipujakso, joka johti lopulta kramppien vuoksi osastojaksolle. Työkokeilu oli pakko keskeyttää. Kiputilanteen salliessa ammatillista kuntoutusta jatkettiin ja lähdettiin hakemaan uutta ammattia kokonaan uudelta alalta. Oma ala löytyi ohjaustyöstä nuorten parista. Timo oli työkokeilussa nuorten työpajalla ja koki työn omakseen. Ammatilliseksi suunnitelmaksi tuli kouluttautuminen nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi.  

Kiputilanne vaikutti myös opiskeluun, sillä Timo ei pystynyt aina osallistumaan lähiopetukseen. Oppilaitoksesta Haapaveden opistolta hän sai koko opiskelun ajan erittäin yksilöllistä tukea ja opiskelua pystyttiin räätälöimään hänelle sopivaksi.

- Moniammatillinen verkostotyö on kipukuntoutujien kohdalla erityisen tärkeää, kertoo kuntoutussuunnittelija Katja Manousos. - Timolla on ollut tukenaan monta tahoa: vakuutusyhtiö, VKK ja Verve, kipupoliklinikka, fysioterapia, kivunhallintakurssi ja sieltä saatu vertaistuki, TE-toimisto, oppilaitos ja työkokeilu- ja työharjoittelutyönantajat. 

Timo valmistui vuonna 2017. Vakuutusyhtiö tuki työllistymisvaihetta vielä opiskelun jälkeisellä työkokeilujaksolla, jonka kautta Timo työllistyi nykyiseen työpaikkaansa. Työnantaja saa palkkatukea Timon osatyökykyisyyden perusteella, mikä mahdollistaa joustavan työnkuvan ja työajat tilanteen mukaan.

- Määrällisesti viikoittainen työmääräni ei ole paljon, mutta se että sä kuulut johonkin, on äärimmäisen tärkeää. Pidän myös siitä, että pystyn nykyisessä työssäni auttamaan muita ja hyödyntämään omia vaikeita tilanteitani, Timo sanoo. 

Kivun kanssa voi oppia elämään

- Kipuun ei totu, mutta sen kanssa pitää oppia elämään. Tässä on ollut tärkeintä tiedon saaminen kipusairaudesta ja kivun ymmärtäminen. Siinä keskeisessä roolissa on ollut kipulääkäri, kivunhallintakurssit ja fysioterapia. Tärkeää on tiedostaa oma sietokyky: se mitä pystyy tekemään ja mitkä ovat kuormittavia asioita. Itselläni on ollut vaikea hyväksyä se, että ei pysty enää tekemään kaikkia samoja asioita kuin ennen. Nyt olen hyväksynyt, että ei mun tarvitse pystyä. Itsehän mä ne vaatimukset itselleni asetan, Timo kertoo.

- Ei pidä jäädä yksin kivun kanssa. Perhe ja lähipiiri on ollut merkittävä tuki, sillä he ovat jaksaneet kannustaa ja kannatella pahimpien jaksojen yli. Kannattaa pitää yllä sosiaalisia suhteita ja harrastaa jotain itselleen mieluista. Minulle liikunta on ollut lääke. Se auttaa, että tekee niitä asioita mitä pystyy ja mistä tykkää. Tässä kipusairaudessa on onneksi niitä parempia jaksoja ja silloin kannattaa ladata akkuja, Timo toteaa.