Kyselykö kertoo, miten me voidaan töissä?

Viime syksynä oli Helsingin Sanomissa mieleen jäänyt Anu Järvensivun kolumni ”Miten työelämästä saisi fiksumman?” Hän pohti sitä, millaisen tiedon varassa työpaikoillamme tehdään johtopäätöksiä oman työyhteisön tilasta. Kuvittelemme, että numeromuodossa oleva informaatio on faktaa. Mieluiten vertaamme numeroita toisiinsa, koska se on helpointa, vaikka samalla rajaamme laskutoimituksesta ulos paljon tärkeää tietoa.

Monilla työpaikoilla on ollut jo vuosia käytössä ilmapiirikyselyitä, työhyvinvointikartoituksia, erilaisia mittareita, joita käytetään joka toinen vuosi. Tausta-ajatuksena, että voimme esimerkiksi mitata työhyvinvointia kerran kahdessa vuodessa mittavalla kysymyspatteristolla. Tulokset esitetään lukuina; ne saatuamme voimme arvioida keskiarvoja ja tarkistaa, että työhyvinvointi on joko parantunut tai laskenut muutamia prosentteja kuluneen parin vuoden aikana.

Työelämän ja tuotannon nopeiden muutosten aikakautena on suorastaan ihmeellistä ajatella, että voisimme verrata toissa vuoden lukuja tämän vuoden työhyvinvointikyselyn tuloksiin. Ja mitä me silloin oikeastaan vertaamme keskenään? Parissa vuodessa niin monet asiat ovat muuttuneet, että kyseessä olevia lukuja voidaan toki verrata toisiinsa, mutta kertovatko ne jotain oleellista työpaikan todellisesta tilanteesta. Väitän, että nykyisten vallalla olevien harvoin toteutettavien kyselyjen ongelma on, että ne ovat irtautuneet konkreettisesta työstä, niiden tulokset ovat vaikeasti tulkittavia ja niiden taustalla oleva ajattelu ei ole pystynyt pelkistämään, mistä työhyvinvointi muodostuu.

Työhyvinvointi on asia, joka muuttuu jatkuvasti ja liittyy kiinteästi työhön ja työn muutoksiin. Kerran eräs asiakkaamme tokaisikin: ”Miten työhyvinvointikyselyn tuloksiin vaikuttaa se, jos juuri ennen kyselyä on tapahtunut jotain epätavallisen mullistavaa?” Vastaus kuuluu, että kaikki arkipäivän tapahtumat vaikuttavat siihen, miten jaksamme töissä.

Edellä esitetyn vuoksi tarvitsemmekin nopeita, ketteriä, usein toistettavia mittareita. Tarvitsemme mittareita, joissa ei varmuuden vuoksi kysytä kaikkea mahdollista, vaan joissa on uskallettu pelkistää työhyvinvoinnin kannalta oleellisin: miten jaksetaan ja miten työt sujuvat. Tarvitsemme menetelmiä, joilla saadaan henkilöstön huolenaiheet esille ja joiden avulla saadut tulokset palautetaan välittömästi itse vastaajille: työryhmille, tiimeille ja yksittäisille työntekijöille. Ja he itse arvioivat, millaisiin oman työn tilanteisiin kyselyn tulokset liittyvät ja mihin tulosten pohjalta pitäisi ryhtyä.