Kerro kaverille

Julkaistu 6.11.2019 kategoriassa Blogi

Vaikka motivaatio voi olla hukassa, haluavat pitkäänkin työelämän ulkopuolella olevat ihmiset pääsääntöisesti muutosta elämäänsä.  

Vervellä on asiakkaina paljon ihmisiä, jotka ovat jo pitkään olleet työelämän ulkopuolella. Moni on työttömänä työnhakijana, mutta yleensä mukana on erilaisia työkykyyn vaikuttavia sairauksia. Moni on tullut Verven palvelujen piiriin esimerkiksi TE-toimiston ohjaamina.

Media ei aina kohtele silkkihansikkain pitkään työelämän ulkopuolella olleita. On kirjoitettu ”sossu-Tatusta” ja  ”skeittari-Juusosta”. On annettu ymmärtää, että pitkään eri etuuksilla eläneet työttömät eivät oikeasti edes halua töihin.

Joskus ensivaikutelma pitkään työttömänä olleesta asiakkaasta voi olla, ettei hänellä ole motivaatiota muuttaa tilannettaan. Kuitenkin, kun keskustelen asiakkaan kanssa tarkemmin, huomaan, että hän haluaa muutosta. Hän ei halua jatkaa nykyistä, monesti päämäärättömän tuntuista arkea. Asiakas haluaa töihin tai vähintään mielekästä, merkityksellistä tekemistä omaan arkeensa.

Ihminen on pohjimmiltaan aktiivinen

Filosofi Frank Martela on todennut osuvasti: ”Ihminen ei siis ole passiivinen, mutta hän voi passivoitua”. Martelan näkemyksen mukaan jokainen ihminen on pohjimmiltaan aktiivinen. Martela perustelee näkemystään lapsilla; leikki-ikäinen lapsi etsii jatkuvasti tekemistä itselleen, uusia leikkejä. Ja moni meistä tietää, että kun lapselta kysyy, miksi hän haluaa tulla isona, lapsi antaa vastaukseksi jonkun ammatin. Lapsi haluaa aikuisena tulla osaksi työssäkäyvien joukkoa.

Miksi ihminen sitten passivoituu? Miksi esimerkiksi poliisiksi haluava 5-vuotias Tatu onkin muuttunut 26-vuotiaana ”sossu-Tatuksi”, jota ei omien sanojen mukaan kiinnosta työnteko? Jos joku keskustelisi tarkemmin Tatun kanssa… Onko hän oikeasti tyytyväinen elämäänsä? Jokainen meistä kaipaa osallisuuden kokemusta, joka monella syntyy merkitykselliseksi koetun työn tai muun tekemisen kautta.

Mikä avuksi opittuun avuttomuuteen?

Martin E. Seligman on jo 1970-luvulta lähtien kirjoittanut opitusta avuttomuudesta. Kun ihminen kokee, ettei tule kuulluksi ja nähdyksi, eikä pysty riittävästi vaikuttamaan elämäänsä omalla toiminnallaan, hän lakkaa yrittämästä. Oma-aloitteisuus katoaa. Avuttomaksi oppinut ihminen ei enää yritä edes silloin, kun vaikuttamisen mahdollisuus taas annetaan. Seligman yhdistää opitun avuttomuuden masennukseen. Masennus on yleisin yksittäinen sairaus, joka johtaa Suomessa ennenaikaiseen eläköitymiseen varsinkin nuorella iällä. 

Opitusta avuttomuudesta voi onneksi oppia pois. Uudelleenopettelu voi kuitenkin vaatia aikaa ja myös intensiivistä tukea. Tärkeää on edetä ihmiselle sopivan kokoisilla askeleilla. Asiakkaan tulee kokea olevansa oman elämänsä toimijana eikä pelkkänä tukitoimien kohteena. Olennaista on, että ihminen voi kokea tulevansa uudestaan aidosti kuulluksi ja nähdyksi.

Kerro kaverille

Kirjoittaja

Nina Nores-Syvänen työskentelee ammatillisena kuntoutusohjaajana ja sosionomina Vervessä.

Kommentointi

Ota yhteyttä