Kerro kaverille Facebook LinkedIn Google +

Kuntoutus gone bad

Ammatillinen kuntoutus on hieno järjestelmä, jolla on suuri arvo sekä yksilöiden että yhteiskunnan tasolla. Parhaimmillaan prosessi mahdollistaa työuran jatkumisen terveydentilalle sopivissa tehtävissä ja samalla säästää eläkemenoja. Onnistuneita tarinoita on mukava jakaa ja niitä löytyy Vervenkin verkkosivuilta.

Vuosien aikana olen saanut olla mukana monessa onnistuneessa tarinassa, mutta tottakai mukaan on mahtunut myös epäonnistuneita kuntoutusprosesseja. On päiviä, jolloin työni tuntuu tosi vaikealta. Asiakkaiden alentunut työkyky ja tämän päivän työelämä eivät aina kohtaa. Joskus tuntuu kuin yrittäisi työntää pyöreää palikkaa neliskanttiseen reikään.

"Epäonnistuneille prosesseille
voi olla monenlaisia syitä"


Joskus ammatillisen kuntoutuksen toimet aloitetaan liian varhain. Voi olla, että henkilöllä on kyllä tieto siitä, että nykytyössä jatkaminen ei pitkällä tähtäimellä onnistu, mutta hän ei ole vielä pystynyt hyväksymään asiaa eikä ole valmis pohtimaan uutta, saati irrottautumaan vanhasta.

Toinen ääripää ajoitusongelmasta on se, että toimet aloitetaan liian myöhään: terveydentilan haasteet ovat jo niin hankalat, ettei niiden kanssa yhteensopivaa työtä löydy. Oikea-aikaisuuden arvioiminen onkin kaikille kentän toimijoille keskeinen, eikä kovin helppo, osa työtä.

Joskus epäonnistumisen syynä on rohkeuden puute. Ammatillisen kuntoutuksen toimet vaativat kuntoutujalta välillä hurjiakin hyppyjä. Pitää ajatella rohkeasti, pitää kokeilla rohkeasti ja pitää luottaa rohkeasti. Tässä ohjauksesta on apua. Ohjattuna kuntoutuja usein rohkaistuu ottamaan eteenpäin askeleet, jotka yksin olisivat tuntuneet mahdottomilta. Rohkeutta vaaditaan kaikista eniten kuntoutujalta, mutta myös Verven ohjaajalta ja palvelun tilaajalta. Toisinaan paraskin ammatillisen kuntoutuksen suunnitelma on hento ja heiveröinen ja siihen ohjaaminen ja toimien sponsoroiminen vaatii rohkeutta.

"On sanottava ääneen,
jos suunta on mahdoton"


Toisaalta rohkeutta pitää olla myös toiseen suuntaan: ohjaajan tehtävä on arvioida kuntoutujan suunnitelmien realistisuutta ja toteuttamiskelpoisuutta ja sanoa ääneen, jos suunta ei tunnu mahdolliselta. Ei helppoa tämäkään! Suunnitelmien toteuttamiskelpoisuus on asia, jossa ei ole olemassa objektiivisia totuuksia. Uskoakseni moni kuntoutujan mielestä epäonnistunut prosessi voi olla juuri tällainen: palvelun tilaajan, Verven ohjaajan ja kuntoutujan käsitykset toteuttamiskelpoisesta suunnitelmassa ovat ristiriidassa.

Joskus prosessin lopputulos on eri kuin mitä odotettiin ja toivottiin. Voi olla, ettei ammatillista suunnitelmaa saada aikaiseksi ja ymmärrän hyvin, että se voi sekä palvelun tilaajasta että kuntoutuja-asiakkaasta tuntua epäonnistumiselta ja pettymykseltä. Oma selviytymisstrategiani näissä epäonnistumisissa on olla ajattelematta niitä epäonnistumisina: joskus tilannetekijät ovat sellaiset, ettei kuntoutussuunnitelmaa synny. Tällöinkin asiallisesti toteutettu prosessi on tuottanut perusteltua ja jäsenneltyä lisätietoa kuntoutujan tilanteesta ja mahdollisuuksista. On yritetty, mikä on tärkeää! Ilman yritystä ratkaisua ei ainakaan olisi saatu syntymään.

"Menivätkö rahat hukkaan?"


Toisinaan epäonnistuminen johtuu siitä, että odotukset ovat epärealistisia. Ammatillinen kuntoutus on abstrakti asia eikä asiakkaiden siksi ole helppoa muodostaa siitä mielikuvia tai odotuksia. Tähän haasteeseen yritetään vastata konkretisoimalla kuntoutustoimia tarinoiden ja kokemustiedon kautta, kuten esimerkiksi Vera vertaistukipalvelussa

Ammatillisen kuntoutuksen epäonnistuminen ja prosessin päättyminen ilman työelämään vievää kuntoutussuunnitelmaa voi olla suuri pettymys sekä kuntoutuja-asiakkaalle, mutta myös palvelun tilaajataholle. Voi jäädä tunne, että aika ja rahat menivät hukkaan. En itsekään tietysti nauti niistä tilanteista, kun prosessi päättyy näin. Ilonani ovatkin ne säännölliset yhteydenotot vanhoilta kuntoutuja-asiakkailta, jotka ottavat yhteyttä myöhemmin ja kertovat, miten ja mihin polku sitten kuitenkin on vienyt.

Joskus ammatillinen suunta on lopulta löytynyt ja tehdystä ammatillisen kuntoutuksen prosessista on jäänyt itämään muutoshalua, joka on kypsynyt muutosvalmiudeksi. Toisinaan tehty työkokeilu onkin viiveellä poikinut työllistymisen joko työkokeilupaikkaan tai muualle. Toivon ja uskon, että moni päättymishetkellä ”epäonnistuneena” pidetty prosessi siis kuitenkin tuottaa jotain hyvää, jollain aikajänteellä.

"Joskus muutoshalu jää itämään ja kypsyy vasta myöhemmin muutosvalmiudeksi."


Ammatillista kuntoutusta kehitetään koko ajan, jotta keinovalikoima vastaisi mahdollisimman hyvin muuttuviin tarpeisiin. Nyt käynnissä on työeläkekuntoutuksen puolella esimerkiksi uuden palvelumallin muotoilu mielenterveystaustaisille kuntoutujille ja meillä Vervessä on tehty ja käyttöönotettu digitaalinen ohjausalusta, joka tuottaa uusia mahdollisuuksia ohjaukseen. KELA kehittää uusia palveluja: Mahku, NEET-nuorten palvelut, eAKSE jne. Josko tämän jatkuvan kehitystyön kauttakin saadaan ammatillinen kuntoutus vastaamaan niihin pulmiin, joihin vanhat keinot eivät ole tepsineet.

Me Vervessä jatkamme jatkuvaa oppimisen taivaltamme, jotta saamme palveluitamme ja osaamistamme kehitettyä niin, että mahdollisimman moni kuntoutusprosessi on lopputulokseltaan onnistunut!

Saara Haapala
työeläkekuntoutuksen
palveluvastaava ja
ammatillinen
kuntoutusohjaaja
Vervessä






Julkaistu: 04.04.2018

väliinputoaja sanoi 28.04.2018 klo 15.16:

Väliinputoaja

Koen olleeni ja edelleen olevani väliinputoaja.
Miksi mielenterveyskuntoutujan ei ajatella pystyvän kuin ammattikouluduuniin?
Valitettavasti en ole valmistunut ammattiin, ikääkin on jo, mutta on myös opiskelupaikka yliopistossa. Haluaisin palata sinne, mutta aloittamisen kynnys on liian suuri kaiken kokemani jälkeen.
Ei riitä itseluottamus. Toki jaksamisellani on edelleen rajansa.

Kuntouttava paja-askartelu ei kiinnosta. Ei edelleenkään, vaikka olen käynyt tutustumassa monta kertaa. Jokaisen kerran olen kokenut, että minulle puhutaan yksinkertaistaen ikään kuin älyssäni olisi vikaa. Itseaisassa sitä on todennäköisesti keskivertoa enemmän.

En koe kuuluvani toimintaan (enkä kuulu sinne useamman läheisenikään mielestä, joka tuntee minut ja toiminnan luonteen), mutta protokolla sanelee pajalle. Koen, että se heikentäisi hyvinvointiani. En koe samaistumista pajalaisiin, joten vertaistuellakaan sitä on turha perustella. Jos vertaistuesta olisi hyötyä, olisi sairaushistoriani aikana tuttavuuksia syntynyt useita. Tarvitsisin ympärille terveitä ihmisiä, ja sisältöä, muttei sellaista yhtälöä ole, koska en pysty kuitenkaan täysipäiväiseen työhön tai opiskeluun ja ammatti puuttuu. Harrastamiseen ei ole varaa siinä mittapuussa kuin olisi tarve.

Akateemisille suunnattua tukea ei ole tarjolla, eikä opiskeluunkaan saa tukea (olen joihinkin projekteihin liian vanha tässä vaiheessa). Varmasti sairastuneissa on akateemisia ihmisiäkin ja sairaus vaikuttaa osalla kognitiioon ( muttei ei kaikilla). Ongelmani on ennen kaikkea surkea itseluottamus, mutta sitä on hankala rakentaa ilman tasavertaisia ihmissuhteita tai työtehtävillä, jotka tuntuvat liian yksinkertaisilta.

Väliinputoaja myös sanoi 06.06.2018 klo 12.41:

Et ole yksin

Eiköhän meitä ole muitakin, joilla olisi paljon annettavaa, mutta jotka olemme pudonneet kyydistä. Itsekin koen olevani väliinputoaja, kun olen liian hyväkuntoinen ja pärjäävä kohdennettuihin palveluihin, mutta sitten kuitenkin jollain tavalla viallinen, kun en vain työllisty enkä pysty samalla tarmolla työtä hakemaan kuin nämä työelämän sankarit

Kommentoi

Otsikko:
Kommentti:
Nimimerkki:
 

Blogikirjoitukset