Oma keho pakotti pysähtymään

Eräänä ruuhkavuosiensa päivänä mikkeliläinen Päivi Paasonen havahtui ajan nopeaan kulumiseen. Hänen lapsensa maitohampaat olivat vaihtumassa rautahampaiksi. Mies oli viikot matkatöissä ja Päivi itse paahtoi laput silmillä esimiehenä kahdessa ravintolassa.

"Mitään en kadu, mutta yhtään en kyllä itseäni säästänyt", kertoo Paasonen 15 vuotta myöhemmin. Hälytyskellojen olisi pitänyt kilkutella tai suorastaan kolista päässä, kun vakioasiakkaat kommentoivat hänen sinkoiluaan paikasta toiseen.

"Se oli sellainen 80-90-vuotias pariskunta. Sanoivat, että kuule Päivi. Jollei elämä sulle mitään muuta enää opeta, niin se opettaa sua kävelemään hiljaa." Ja opettikin. Vaikka hän joogasi, lenkkeili, kävi step-tunneilla, sauvakäveli ”kuin hullu” ja suoritti uimista, alkoi kaikkensa antaminen alle parikymppisestä lähtien vaatia verojaan. Valmistumisen jälkeen keho alkoi vinkata yhä useammin pysähtymisen tarpeellisuudesta.

"Selkääni olen sairastanut 30-vuotiaasta saakka. 
Monta vuotta meni tyyliin Voltaren huuleen ja töihin"

"Selkääni olen sairastanut 30-vuotiaasta saakka. Monta vuotta meni tyyliin Voltaren huuleen ja töihin", Päivi tokaisee moittien itseään idiootiksi. 

Töissä jatkui entinen kiire. Päivi kantoi kipeällä selällään lämpöpakkeja, kiipesi portaita ja jatkoi tuskista huolimatta antaumuksellisella tahdilla, kunnes työnantajalla tapahtui organisaatiomuutos. Työntekijöitä alettiin vähentää. 

"Yhtenä päivänä tajusin, että nehän irtisanovat minut! Ehdin itse ottaa lopputilin ensin enkä mennyt enää koskaan työpaikalle. Olin helpottunut, mutta häpesin. En olekaan enää mitään." Toisaalta Päivi mietti, ettei mitään uutta voi tulla tilalle, jollei jätä jotakin vanhaa taakseen. Löytyneellä vapaa-ajallaan Päivi Paasonen kuntoili ja yritti pitää huolta selästään, mutta turhaan. Keväällä 2015 hän pystyi nipin napin kävelemään kepin kanssa.

Nivelrikosta kärsivä selkä huononi koko ajan. Välillä Päivi makasi lattialla ja huusi kipukohtausten aikana suoraa huutoa. Valo alkoi pilkottaa pitkän ja pimeän tunnelin päässä, kun Päivi kuuli pääsevänsä leikkaukseen.

Työorientoitunut Päivi palasi tavoilleen uskollisena etuajassa siviilielämään. Vakuutusyhtiö myönsi luvan työkokeilupaikkaan.

"Soitin Verveen ja sovimme tapaamisen. Minä parantelin selkääni ja ammatillinen kuntoutusohjaaja hoiti asioitani: järjesti kuntoutukset, raha-asiat ja sairauslomat. Antoi henkistä tukea ja turvaa. Neuvoi, että lähetä paperit sinne ja tuonne, oli täpäkkä. Joku tiesi oikeasti, mitä tehdään. Alkoi tapahtua," kertaa Päivi.

Pian työkokeilupaikka löytyi pienryhmäkodista, jossa on sijoitettuja ja huostaan otettuja nuoria. Ajan myötä Päivistä muovautui taloon äitihahmo. Työkokeilu päättyy näinä päivinä, mutta uusi ovi on avautumassa. Päivi aloittaa samassa paikassa lähihoitajan oppisopimuskoulutuksen ja haluaa tehdä töitä samassa paikassa töitä ohjaajana.

19.4.2016