Kaveri pitäisi saada kipin kapin eläkkeelle

Matti on 53-vuotias. Toivoton. Eläkehakuinen. Vailla ammatillista motivaatiota ja vailla uskoa siihen, että hänen ammattitaitoaan kukaan enää koskaan arvostaisi. Työ on fyysisesti raskasta; on mielialaongelmia, selkävaivoja, kipuja. Kelan kuntoutusta on kokeiltu ja sairauslomat ovat keino pärjätä edes jotenkuten. Työtä on kevennetty, mutta työn arki on nyt entistäkin yksitoikkoisempi ja tylsempi eikä todellakaan motivoi pysymään kelkassa mukana. Työterveyshuolto on vuosien ajan tehnyt vaikka mitä: on tutkittu, mietitty, puhuttu, pidetty kolmikantaneuvotteluja, motivoitu työeläkekuntoutukseen – umpikuja vain on ja pysyy.

Käsitysten kirjo

Esimies tuumaa, että Matin työnkuvaa on jo kevennetty minimiin: enää ei ole mistä keventää. Olematon työpanos heijastuu koko työyhteisön työilmapiiriin ja työotteeseen. Esimiehen mielestä kaveri pitäisi saada kipin kapin eläkkeelle. Tilalle pitäisi saada työntekijä, jonka työpanos tukisi tiimin tulostavoitteita. Nyt Matin työt tekevät muut, ja kaikki väsyvät.

Henkilöstöhallintoa huolettaa työkyvyttömyyseläkeriskin iso hintalappu. Matti on vasta 53-vuotias! Onko varmasti jokainen kivi käännetty, työnkuva mietitty ja kuntoutuskuviot selvitetty? Irtisanominen on huonoista huonoin vaihtoehto, mutta vaihtoehto kuitenkin.

Työterveyshuollon takki on tyhjä. Työkokeilu toisessa työpisteessä ei onnistunut. Ainoa vaihtoehto on, että Matti motivoituisi ihan muihin hommiin. Tähän työhön hän on työkyvytön. Muut tehtävät vaatisivat osaamisen kehittämistä. Mutta ei. Mies ei suostu edes ajattelemaan vaihtoehtoja, vaikka työeläkeyhtiö voisi lähteäkin mukaan. Toivotonta.

Usko prosessiin

Näissä tilanteissa valan uskoa itseeni toistamalla mottoa: usko prosessiin! Jos ratkaisut olisivat helppoja, ne olisi tehty jo! Minun tehtävänäni ei siis ole keksiä ratkaisua vaan tuottaa tilanteesta uusi tulkinta ja uusi kuva – siinä ne ratkaisun idut piilevät. Menen siis tilanteeseen niin kuin aina ennenkin: työ edellä ja niillä välineillä, joiden toimivuutta olen jo useasti testannut ja kokeillut. Pidän mielessä sen, etten kerää tietoa itselleni, vaan tuotan tilanteesta uuden yhteisen työlähtöisen tulkinnan kaikille toimijoille: työntekijälle, esimiehelle ja työterveyshuollolle.

Mikä oivallus!

Ihan mieletöntä. Matti oivalsi, että ainoa asia mikä häntä motivoi, oli halu saada pitää vakituinen työpaikka. Muuta motivaation lähdettä ei ollut. Hän oli päättänyt sinnitellä vielä vähän ja odottaa, että eläkeovet avautuisivat. Hän havahtui tosiasiaan: eläke ei ole ratkaisu. Hän pohti: mitä jos työsuhde ei jatkukaan? Olisiko hänestä sittenkin johonkin muuhun hommaan vielä? Ihanko totta hän suorittaisi loppuun kesken jääneet opintonsa? Ei kai?

Jälkikirjoitus

Matti motivoitui jatkamaan kesken jääneitä opintojaan työeläkelaitoksen tuella. Työnantaja myönsi opintovapaata opiskelun ajaksi – eikä tyrmännyt ajatusta, että uuden osaamisen myötä ehkä työtäkin vielä voisi löytyä.

Nyt jälkeenpäin, paperille kirjoitettuna, ratkaisu tuntuu helpolta. Liian helpolta? Sitä se ei kuitenkaan ollut. Oli monta mutkaa, epävarmuutta, epätoivon hetkeä, vääntöä ja säätämistä. Silti tässä onnistuttiin viimein pääsemään eteenpäin. Yhdessä. Näillä välineillä*. Yksin ei olisi onnistunut kukaan. Tämä toimii!

*Matin tilannetta ratkottiin Verven Navigo-prosessin avulla